Some ja yksilöurheilu

Faktahan on se, että en voisi kuvitella itselleni epäsopivampaa juttua kuin — kärjistetysti sanottuna —kävellä puhelin kädessä, kuvata jokaista liikettä ja jakaa ne nettiin kaikkien Pettereiden katsottavaksi. Puhumattakaan itseni brändäyksestä?! Tykkään yksityisyydestäni, ja jos voisin, käyttäisin pelkästään vanhaa kunnon näppäinpuhelinta.

Osa varmaan on huomannut, että mulla on kausia, jolloin postaan someen paljon, ja sitten taas katoan täysin. Tää johtuu varmaan siitä, että ajaudun helposti siihen tilanteeseen, että postaan vähän kaikkea ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Lopulta en enää tiedä, mitä hittoa pitäisi postata, ja siinä vaiheessa tekisi mieli kadota jonnekin erämaahan ilman puhelinta. Mulla on myös vaikeuksia erottaa urheilija-Saraa (joka pitäis brändätä, heh) siitä, joka katsoo äidin kanssa Maajussille morsianta perjantai-iltaisin.

Mutta totuus on, että nykyään urheilija ei voi olla vain urheilija – pitää osata myös markkinoida itseään. Some ja urheilu kulkee käsi kädessä, ja se on vain osa peliä. Sponsoreita ei kiinnosta pelkkä logo lämppäpaidassa – ne haluaa näkyvyyttä somessa, ja ihan ymmärrettävästi. Tää oli yksi syy siihen, miksi päätin alkuvuodesta vaihtaa lentopalloon. Ajattelin, että siinäkin pääsee lyömään palloa, ja jos on tarpeeksi hyvä, maailma on auki. Eikä tartte miettiä kausittain vaihtuvia sponsoreita, vaan voi keskittyä treenaamiseen ja pelaamiseen – siihen, mistä oikeasti nauttii.

Aika nopeesti kuitenkin tajusin, että yksilöurheilu on se mun juttu. Vaikka oli ihan mahtavaa olla osa joukkuetta (kiitos Puma!), niin kaipasin takaisin hiekalle.

Luin vähän aikaa sitten jostain ajatuksen, joka jäi mieleen ennen kuin päätin palata: "You gotta do what you gotta do before you get to do what you want to." Joskus vaan pitää tehdä asioita, jotka ei tunnu omilta, jotta voi tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa. Vaikka oon aina tiennyt tämän, niin silti lentopalloon siirtyessä ajattelin, että ehkä se olisi vähän sama reitti – mutta ilman niitä epämieluisia velvollisuuksia. Tästä taas opittiin: ei enää valita sitä "helpompaa" tietä, jos se ei oikeasti vie sinne minne haluaa.

Nyt yritän opetella erottamaan yksityiselämän-Saran ja urheilija-Saran ja ajatella niitä kahtena eri ihmisenä. Toivottavasti tää tuntuu jonain päivänä luonnollisemmalta – mutta siihen asti mennään näillä eväillä.