Wimbledon Haaveista Olympia Tavoitteisiin
Ensimmäinen muistoni olympialaisista oli vuonna 2008. Isäni valmensi Suomen naisten pariairokaksikkoa Pekingin kesäolympialaisissa ja toi kotiin hopeaa yhdessä kummini ja toisen soutajan kanssa. Valehtelisin, jos väittäisin että "Siinä hetkessä tiesin, että mäkin haluan tehdä jotain samanlaista." Olin neljävuotias—en tiennyt lähes mistään mitään, paitsi että isäni voitti jonkun mitalin joukkueensa kanssa ja että kun hän tulisi kotiin, juhlittaisiin. Ilmeisesti oli hyvät juhlat, kun muistan niistä vieläkin jotain.
Totta kai, jälkikäteen ajateltuna se on asia, josta olen todella ylpeä – ja joka inspiroi yhä valtavasti!
Matka, Jota En Koskaan Halunnut — Ennen Kuin Nyt
Lapsena olin hyvin päättäväinen sen suhteen, mitä halusin – tai oikeastaan sen suhteen, mitä en halunnut. Useimmiten kieltäydyin tekemästä jotakin pelkästään siksi, että joku (yleensä vanhempani) sanoi, että pitäisi. Yksi näistä asioista oli tennistunti kerran viikossa. Silti vanhempani onnistuivat saamaan minut kentälle.
Beach volleyn aloittaminen ei tullut kuuloonkaan, vaikka äitini oli entinen lentopalloilija ja siskoni pelasi beach volleyta. Jostain syystä se ei vain missään nimessä tuntunut omalta – varsinkaan silloin, kun vanhemmat yrittivät ehdottaa sitä.
Niinpä urheilumatkani alkoi nelivuotiaana, "tenniskentältä" – tarkemmin sanottuna pienen koulun liikuntasalista Prahassa, jossa perheemme asui siihen aikaan.
Yksi viikoittaisista rutiineistani äidin kanssa oli tennistunti. Mutta jos ollaan rehellisiä, en mennyt sinne tenniksen takia – vaan leivoksen. Äiti sai minut suostuteltua mukaan lupaamalla, että treenin jälkeen mentäisiin leipomoon. Se toimi – ainakin sen verran, että menin useimmiten itkemättä.
Kun olin noin kuusivuotias, muutimme takaisin Suomeen, Imatralle. Tennis säilyi mukana arjessa, ja sen kautta sain paljon kavereita. Tykkäsin leireistä ja kisoista – erityisesti niistä hetkistä treenien välissä ystävien kanssa.
Tenniksen myötä opin nopeasti yhden tärkeän asian: ilman harjoittelua ei pääse mihinkään. Harjoittelin monesti kahdesti päivässä. Sain myös ensimmäistä kertaa kokea, millainen vaikutus hyvällä valmentajalla voi olla – vaikka en silloin sitä vielä ymmärtänytkään. Valmentajani, Oldřich — 'Olda' — osasi käsitellä minua, eikä häntä haitannut, että olin hieman… erilainen. Olin tosi ujo enkä esimerkiksi aina tervehtinyt treeneihin tullessani. Joillekin se saattoi vaikuttaa epäkohteliaalta tai siltä, ettei vanhemmat olleet opettaneet käytöstapoja. Oikeasti kyse oli ujoudesta ja siitä, että olin päättänyt olla tekemättä mitään, mitä vanhempani käskivät. Se päättäväisyys on säilynyt, mutta nykyään tiedän, että vanhemmat ovat usein oikeassa.
Kun olin 8–9-vuotias, treenaaminen alkoi muuttua rutiiniksi, enkä enää jokaisen treenin alla kysynyt: "Onko pakko mennä?" Siihen aikaan aloin myös unelmoida Wimbledonista. Vaikka harjoittelu ei ollut silloinkaan suurin intohimoni, en tiennyt, mitä muuta olisin tehnyt. Kaikki puhuivat siitä, miksi halusivat isona, joten ajattelin että ehkä Wimbledon oli minun juttuni.
Koulussa häpesin jostain syystä, että pelasin tennistä. Kun harrastuksia listattiin vuosikirjaan, sanoin voimistelun, vaikka kävin siellä vain kerran viikossa. Ehkä ajattelin, että tennis oli poikien juttu – harjoittelinhan aina vanhempien poikien kanssa. Voimistelussa taas oli paljon saman ikäisiä tyttöjä.
Noin kymmenvuotiaana aloin käydä kerran viikossa lentopalloharjoituksissa – äitini pitkällisen suostuttelun tuloksena. Olin tehnyt harvinaisen selväksi, että lentopalloa en pelaa. Ja silti – siellä olin.
12-vuotiaana muutimme Helsinkiin. Jatkoin tennistä ja nousin ikäluokkani kärkikymppiin Suomessa, samalla kun treenien taso ja intensiteetti nousivat. Silti juuri silloin aloin menettää motivaatiotani. Harjoittelun määrä alkoi kasvaa, ja aloin miettiä, oliko tämä oikeasti se mitä halusin tehdä. Halusin myös viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa, mikä oli vaikeaa näin tiukalla aikataululla. (Ironista kyllä, nykyään treenaan 1–3 kertaa päivässä ja näen kavereitani valitettavan harvoin.)
Saman kesän aikana näin siskoni pelaavan turnauksessa ja mietin ensimmäistä kertaa: "Toi näyttää itse asiassa ihan kivalta." Ja sen jälkeen aloin unelmoida, että joskus pelaisimme yhdessä. Siitä se sitten alkoi – lentopallo/beach volley -polku. Aluksi pelkkä beach volley ei ollut vaihtoehto, koska treenejä ei ollut tarpeeksi.
Yläkouluun asti lentopallo oli vähän kuin pakkopullaa – kunnes lukiossa harjoitteluun tuli mahdollisuus myös aamuisin. Silloin siskoni Ida alkoi valmentaa meitä, ja se oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti halusin mennä treeneihin – ei tavan tai painostuksen takia, vaan omasta halusta. Huomasin, että minulla on — ehkä jopa poikkeuksellinen—kyky ottaa valmentajan palaute vastaan ja viedä se käytäntöön. Sen myötä oivalsin, että minulla on paljon annettavaa tälle lajille. Siitä asti olen usein ollut se, joka viimeisenä lähtee hiekalta.
Joten jos joku väittää, että vanhempien ei pitäisi "pakottaa" lasta urheiluun, niin olen eri mieltä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että minun vanhempani tekivät niin. Lapsi ei usein voi tietää mikä on hänelle parhaaksi. Äiti ja iskä sanoivat aina, että 18-vuotiaana saan itse päättää, mitä haluan tehdä ja että he tukevat minua valitsenpa mitä tahansa – mutta siihen asti mentiin treeneihin. Minulle urheilu on antanut suunnan ja tarkoituksen elämälle – ja uskon, että jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus löytää sellainen perusta, johon nojata.
2010
2023