Jalat Tukevasti Maassa

Rauha sisällä luonnostaan

Olen luonteeltani rauhallinen tyyppi, ja joissain tilanteissa minusta täytyy melkein repimällä repiä jonkinlainen reaktio. Pääsääntöisesti koen tämän luonteenpiirteen vahvuutena – niin kentällä kuin elämässä muutenkin. Toisaalta minussa elää myös räväkkä ja energinen puoli, joka tulee esiin erityisesti pelatessa. Se ei ole ristiriidassa rauhallisuuteni kanssa, vaan täydentää sitä. Kun saan nämä kaksi ominaisuutta hyvään tasapainoon, koen asioiden sujuvan parhaiten niin elämässä kuin kentällä. Juuri tämän tasapainon kehittäminen on yksi tärkeimmistä tavoitteistani.

Kotona opittu tyyneys

Uskon, että tämä on osittain synnynnäinen piirre, mutta koen vanhempieni myös vahvistaneen sitä omalla tavallaan suhtautua asioihin. Epäonnistumisten ja onnistumisten hetkillä he eivät koskaan reagoineet ylenpalttisesti. Silti he olivat tietenkin onnellisia puolestani ilon hetkinä ja lohduttivat, kun elämä vähän potki vastaan. Mutta aina säilyttäen jalat maassa, koskaan – äitiäni lainaten – "vouhottamatta".

Suoja vai lujuus?

Joskus olen miettinyt, peitänkö kaiken tämän rauhallisuuden alle jonkinlaista menetyksen pelkoa. Onko tämä sittenkin vain tapani suojella itseäni suuremmilta pettymyksen tunteilta, innostumatta liikaa?

Tasapaino pienemmässä mittakaavassa

Vaikka tämä ajattelutapa on osittain ehkä suojamekanismi, koen sen olevan terve sellainen. Olen mielestäni henkisesti kohtalaisen vahvaa sorttia – eikä minua saa kovin helposti horjutettua.

Haha – toki on yksi arkipäiväinen tilanne, joka horjutti minua aikanaan paljonkin, enkä varmaan ole ainoa. Kun löin varpaani pöydänkulmaan ja kirosin kaikki maailman p*rkeleet, vatvoin asiaa vielä muillekin jälkikäteen. Seuraavana päivänäkin varpaaseen sattui. Nykyään, jos täräytän varpaan johonkin, ajattelen: ”Jahas, nyt ei tunnu kovin kivalta, mutta eteenpäin.” Tunnen kivun, mutta jatkan matkaa vatvomatta asiaa – ja kipukin katoaa nopeammin. Uskon tämän ajattelutavan toimivan samalla tavalla myös elämän isommissa haasteissa: toteamalla ja hyväksymällä tapahtuneen, mutta jäämättä siihen liikaa kiinni. Uskon, että tuska syntyy vasta omasta reaktiostani.

Unelmat maan pinnalla

Samalla tavalla kuin olen suhtautunut elämään muutenkin melko neutraalisti, en ole koskaan ollut kova "fanittaja". Ei sillä, että siinä olisi mitään väärää – se ei vain ole minua. Otan toki oppia muilta pelaajilta, mutta koen, että liiallinen ihailu ja “palvominen” voi pienentää itseään ja viedä kauemmas omista tavoitteista. Monesti – ei aina – kun kuulen jonkun ihailevan jotakuta ihmistä, siitä paistaa läpi, ettei hän usko itse pystyvänsä samaan. Että tuo toinen olisi jotenkin yli-ihminen. Mutta hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Esimerkiksi minulle olympialaiset ovat suuri ja tärkeä tavoite, mutta lopulta nekin ovat vain yksi turnaus muiden joukossa. Tällainen ajattelutapa vie turhaa painetta pois – erityisesti menettämisen pelkoa. Silloin tekemisestä tulee rennompaa ja vapaampaa. Ja uskon sen erottavan hyvät parhaista.

Matka jatkuu, tuloksesta riippumatta

Olen joskus miettinyt, voiko tällainen ajattelutapa sopia kilpaurheiluun. Eikö urheilijan pidä vtuttaa* tappion jälkeen ja olla iloinen voiton hetkellä – eihän muuten voi väittää, että hänelle sillä olisi oikeasti väliä?

Sanoisin kuitenkin, että tämän ajattelutavan omaavalla urheilijalla on tarpeeksi hyvä itseluottamus luottaakseen siihen, että tappio on vain osa prosessia. Hän pystyy ottamaan mukaan tarvittavat opit ja jatkamaan matkaa asiaa liikaa surkuttelematta. Yhtä tärkeää kuin pysyä maan tasalla tappioiden hetkellä, on säilyttää se myös voittojen jälkeen. Kaikki varmasti tietävät, miten käy, jos uppoaa liikaa tyytyväisyyden tunteeseen.

Tunteet kuuluvat elämään – eivät johtamaan sitä

Vaikka en koekaan kovin suuria tunneheilahteluja, en sano, etteikö tunteita tulisi lainkaan. Mutta kun niitä tulee, ne on hyvä antaa tulla – päästämättä niitä kuitenkaan ohjaamaan elämää.

Lopulta rauhallisuus ei ole minulle pelkästään ominaisuus – se on tapa elää ja kohdata maailma. Se ei sulje pois intohimoa, vaan antaa sille selkeän suunnan. Tunteet ovat osa elämää, mutta niiden ei tarvitse ohjata sitä. Uskon, että tasapaino, kyky pysähtyä ja nähdä asiat niin kuin ne on, ovat niitä tekijöitä, jotka vievät minua eteenpäin kohti tavoitteitani – rauhallisesti, mutta lujalla otteella.

Nämä ovat vain minun ajatuksiani, joten olisi mielenkiintoista keskustella ja kuulla miten muut tasapainottelee rauhallisuuden ja innostuksen kanssa omassa elämässä!

Rauhallisuus on piirre, jota ei usein yhdistetä intohimoihin tai tavoitteellisuuteen – varsinkaan urheilussa. Silti omalla kohdallani sisäinen tyyneys ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan kykyä pysyä tasapainossa tilanteessa kuin tilanteessa. Se on ollut minulle tärkeä voimavara niin arjessa kuin kilpailutilanteissakin. Tämä kirjoitus on pohdintaa siitä, mitä rauhallisuus merkitsee minulle, mistä se kumpuaa ja miten se näkyy suhtautumisessani tavoitteisiin, tappioihin ja voittoihin.